Pelasin pokeria 10 vuotta ennen kuin opin kippaamaan vuonna 1984. Tällöin tapasin Bobbyn. Hänellä oli iso vatsa, iso parta ja mahtava nauru. Bobby oli kuin joulupukki poislukien lahjat. Hän vain kippasi käsiä käsien perään, eikä tuntunut välittävän. Sitten hän lähtisi voittorahat mukanaan, eivätkä pelaajat tuntuneet välittävän.

Niinpä aloitin kippaamaan useammin nähdäkseni, mitä tapahtuisi. Kippasin ennen floppia kymppi-ysin muutaman kerran. Kippasin Q8-suittarin. Kippasin ässän, kun joku korotti. Se oli niin uutta, niin jännittävää. Olin tohkeissani siitä, kuin tutkimusmatkailija. Jatkoin ei-pelattavien käsien määrän lisäämistä päästäkseni samalle aloituskäsien kippaamistasolle Bobbyn kanssa. Mutta se ei loppunut siihen. Voi ei. Ennen pitkää jäin koukkuun koviin käsiin, kipaten riverillä, kun minulla oli hyvä käsi.

Menin pian Vegasiin. Viikon jälkeen autiomaassa tuntui samalta kuin Charles Darwinilta on täytynyt tuntua Galapagos-saarilla matkustettuaan eristyneelle saarelle, mistä hän löysi vieraita uusia ekosysteemejä, joita asuttaa omituiset lajit. Se, mitä opin Las Vegas -saarella, oli, että pokeriekosysteemissä ruokaketjun huipulla istuivat kippaajat.

Minun täytyy pysähtyä tähän kertomaan, minkälaista kippaamista tarkalleen tarkoitan. Tarkoitan kippaamista, jota tehdään usein, ilman peittelyä, rohkeasti ja tekemättä siitä isompaa numeroa.

Silloin tällöin Vegasin peleissä, ei-kippaava pelaaja sanoi jotain kippaajalle, joskus ystävällisesti, joskus ei, niin tiukasta pelaamisesta. En voinut ymmärtää, kuinka mukavasti he pystyivät olemaan kaiken sen kippaamisen kanssa, kaikkine kommentteineen, ja he vain istuisivat heidän ison stakkinsa takana hymyillen, ja kippasivat vielä kerran.

Se oli ihan OK, nyt tiedän miten tämä toimii. Se oli kuin kerho. Kippaajien kerho. No, mikä tahansa se olikaan, halusin mukaan.

Ensimmäisen kunnollisen kippaamiskokemuksen jälkeen tuntui siltä, että jos tulisin siinä todella hyväksi, voisin lopettaa työni. Niinpä tein kippaamisesta minun Pyhän maljani, tehtäväni, kiivettävän vuoreni. Minä pystyin näkemään vuoren. Pystyin näkemään tien. Katsoin maata edessäni ja otin askeleen.

1990-luvun alkaessa kippasin tarpeeksi tuetakseni ruokaani ja vuokraani. Se vapautti paljon aikaa, jotta pystyin kippailemaan paljon enemmän. Ennen pitkää minusta tuli niin hyvä kippaamaan, että minulla oli varaa uhkapelata tyhmästi yhdellä tavalla, sitten useammalla ja useammalla. Tapa, jolla pystyin maksamaan laskuni, oli kippaaminen. Aina kun rahani oli vähissä, minun piti ainoastaan lopettaa vedonlyöminen ja syöminen ja aloittaa taas kippaaminen.

Lopulta päihitin uhkapeli-, tupakka- ja tilttivietin, ja monia muita, joita kohtasin. Polustani tuli hellä nousu, joka veti minut aurinkoiselle jyrkänteelle, missä pysähdyin, istuin ja katsoin ympärilleni ihmetellen, että pystyin näkemään vuoren huipun kaukana korkealla, ja pystyin näkemään pohjan, odottaen minua, jos unohtaisin kippaamiseni.

Pelatessani nyt vuonna 2006, yksi asioista, jota en tee pelin alussa, on liian paljon panostaminen. Haluan päästä kippaamisrytmiin heti alussa. Ihannesessioni alkaa kahvin siemaisulla, sitten joku korottaa ja minä kippaan big blindistä, sitten toinen pieni siemaisu ennen kuin kippaan pikkublindistä, sitten otan niin ison siemaisun kuin kahvin lämpötila sallii, istun suorana ja valmistaudun pelaamaan buttonin ja hengitän ulos tietoisesti ja todennäköisimmin kippaan.

Tämä johtaakin minut käteen, joka sai minut kirjoittamaan minun kippaamisfetissistäni alun alkaen.

Peli oli live $80-160 limit hold'emia. Oli sessioni ensimmäinen käsi. Olin isossa blindissä kädessäni ässä-kymppi eri maata ilman herttaa. Yksi pelaaja maksoi, pieni blindi kippasi, ja minä sökötin. Olimme kahdestaan menossa floppiin minun aloittassa panostusvuoroni.

Floppiin tuli ässä, ässä, ysi, kahdella hertalla.

Sökötin. Hän sökötti.

Turni oli herttakasi.

Sökötin. Hän sökötti.

Riverillä tuli herttaseiska, tehden lopullisesta pöydästä A-A-9, 8, 7, neljällä hertalla.

Sökötin. Hän panosti. Ja minä kippasin.

Tietenkään kenelläkään pöydässä ei ollut aavistustakaan minun kädestäni. Kaiken kaikkiaan, mitä ainoastaan tapahtui, oli maksu, sökö -- sökö, sökö -- sökö, sökö -- sökö, panostus, kippi. Jos yksikään vastustajistani pystyi tekemään johtopäätöksen näkemänsä perusteella, se ei ollut, että minä kippasin hyvän käden. Se olisi, että olin päättänyt olla bluffaamatta, kolme kertaa, huonolla kädellä. Ja siksi kippaan omalla tavallani, hiljaisella mielellä ja keholla, jotta kukaan ei tiedä, mitä minulla oli.

Joskus kippaaminen saa minut tuntemaan itseni nukkekuninkaaksi. Kuten jos openreissaan cutoffista huonohkolla kädellä, ja button maksaa ja blindit kippaavat, ja olemme vastakkain kahdestaan minun aloittessani panostuskierroksen, ja en saa osumaa flopilla, ja sökötän, ja hän panostaa, ja minä kippaan. Tai jos panostan ennen floppia ja joku uudelleenkorottaa minun jälkeeni ja kaikki muut kippaavat, ja minä maksan, ja flopin tullessa sökötän, hän panostaa, ja minä kippaan. Näitä vastustajia vastaan tienaan rahaa kahdesti. Ensin kippaamalla välittömästi lopettamalla huonoimmat tilanteeni. Toisen kerran tehdäkseni sen oikeaksi, heidän maailmoissaan, bluffaajatyypeille bluffata, kun sökötän, ja kippaajatyypeille kipata, kun panostan. Ja yhtäkkiä en voi hävitä. Rakastan kippaamista.

Tommy Angelo on ollut kokoaikainen ammattilaispokerinpelaaja vuodesta 1990 lähtien. Vuonna 2004 hän kehitti kattavan, yksi-yhtä-vastaan, kasvot kasvotusten valmennusohjelman. Seuraavan kolmen vuoden aikana hän otti yli 50 asiakasta. Kesäkuussa 2006 hän lopetti kaiken kirjoittaaksen kirjan. Hänen kirjansa, “Elements of Poker”, julkaistaan lokakuussa 2007. Yksityiskohdat Tommyn valmennusohjelmasta löytyy hänen nettisivuiltaan: www.tommyangelo.com