Andy Beal halusi nähdä onko hänellä se mitä tarvitaan pokerin pelaamiseen -- ja voittamiseen -- maailman parhaita pelaajia vastaan korkeimmilla mahdollisimmilla panoksilla.

Ottaessaan selvää asiasta, texasilainen liikemies ja miljardööri oppi paljon pelistä, sai unohtumattoman kokemuksen, ravisutti pokerimaailmaa ja antoi riittävästi materiaalia eräälle kirjailijalle suhteellisen viihdyttävään kirjaan, jossa kerrotaan koko koettelemus.

Kokenut pokerikirjailija Michael Craig kertoo kirjassaan "The Professor, the Banker and the Suicide King" mielenkiintoisen tarinan yhdestä Yhdysvaltain rikkaimmasta miehestä, kun hänet valtasi pokerikuume ja siitä hulluudesta joka siitä seurasi.

Paljon on puhuttu kirjan monikäsitteisestä nimestä osittain siksi, koska Craig ei suostu kertomaan kehen "Suicide King (vap. suom. Itsemurhakuningas)" viittaa. Ensimmäiset kaksi termiä ovat selviä; Howard Lederer on "The Professor (Professori)" ja Beal itse on tietysti "The Banker (Pankkiiri)." Kuitenkin väittely siitä kuka "The Suicide King" on, on mielestäni täysin turhaa ja epäolennaista.

Yleinen teoria pokeriammattilaisten ja median kesken on se, että tämä mystinen hahmo on Ted Forrest. Omasta mielestäni taas "The Suicide King" ei ole henkilö vaan symbolinen viittaus kirjoittajan omaan pokerikokemukseen. Jos kirjan lukee tarkasti, huomataan että Craig mainitsee kahdesti tämän termin kertoessaan peleistä joihin hän osallistui.

Vaikka asialla ei ole mitään väliä, se tuntuu jättävän kirjan mielenkiintoisen annin, henkilön tutkiskelun, varjoonsa. Esimerkkinä tästä: miksi Beal, jonka loistava liikemiesvaistonsa ja taloudellinen kurinalaisuutensa auttoi kasvattamaan jättiomaisuuden, tuhlasi kymmeniä miljoonia dollareita kun hän yritti voittaa pelissä josta hänellä ei ollut ollenkaan kokemusta eikä etua lukuun ottamatta loputonta tilipussia.

Vastaavasti, miksi joukko huippuammattilaisia, jotka saavat elantonsa hyödyntämällä pelejä, joissa heillä on selvä etu, suostuvat pelaamaan Bealia vastaan niin suurilla panoksilla, että huonosta tuurista johtuva parin päivän tappioputki uhkaisi viedä heiltä elannon?

Motiivi on aina mielenkiintoinen tekijä uhkapelaajien parissa. Useimmat sanovat että motiivina on raha, mutta Bealille, kiinteistöpohatalle jonka varat saa toisen Dallasin "yrittäjän" Mark Cubanin vaikuttamaan keskiluokkaiselta, raha ei selvästi ollut vaikuttavatekijä. Pokeriammattilaisille raha taas oli varmaankin ensimmäisenä mielessä. Mutta he jatkoivat pelaamista senkin jälkeen, kun amatööri paransi peliään niin, että hänen voitokkaat pelikertansa aiheuttivat huomattavia vahinkoja ammattilaisten pokeritileille. Ja he jatkoivat silloinkin, kun vielä muutaman panoksen häviämisellä voisi olla vakavia seurauksia.

Eräs asia on kuitenkin varmaa: kun Beal oli heittänyt haasteensa, kumpikaan osapuoli ei enää luovuttanut. Tästä seuranneet tapahtumat ja niitä seuranneet tuskalliset hetket ovat pokerilegendaa.

Aloittaessaan pokerin, Beal päätti että hän haluaa pelata yksi vastaan yksi peliä maailman parhaita pelaajia vastaan korkeimmilla mahdollisilla panoksilla. Ammattilaiset tietysti suostuivat ja kirja alkaakin mielenkiintoisella tarinalla siitä, kun Forrest istui pöytään Chip Reesen ja Bealin kanssa. Forrest ei tiennyt, että he yrittivät pelata yksi vastaan yksi peliä. Forrest voitti nopeasti miljoona dollaria Bealilta ja muut ammattilaiset pelkäsivät että Forrest on näin säikyttänyt tämän rahasammon pois.

He olivat kuitenkin täysin väärässä. Beal halusi pelata lisää pokeria, suuremmilla panoksilla, ja muitakin huippuja vastaan. Jotta näihin vaatimuksiin pystyttäisiin vastaamaan, joukko ammattilaisia koottiin yhteen. Tähän joukkoon kuuluivat Doyle ja Todd Brunson, Jennifer Harman, Reese, Lederer ja Forrest. He yhdistivät rahansa ja jakoivat voitot. Muut pelaajat ostivat osakkuuksia, tai "osakkeita", heidän pelitililleen.

Beal esitti tiukkoja vaatimuksia ja, ainakin suurimmaksi osaksi, ammattilaiset suostuivat niihin. He pelasivat yksi vastaan yksi peliä tuntikausia. Osa pelaajista, kuten esimerkiksi Todd Brunson ja Lederer, voittivat paljon, mutta osa, kuten esimerkiksi Reese ja Barry Greenstein, oli vaikeuksissa.

Yksi kirjan ongelmista on se, että sitä lukiessa on vaikea valita ketä kannattaa. Craig esittää Bealin erilaisena kuin muut ökyrikkaat; hän välttää mediaa, lentää turistiluokassa, asuu halvoissa hotellihuoneissa, syö halvoissa ruokapaikoissa ja ajaa käytettyjä autoja. Hän on ystävällinen tuntemattomille, jopa humalaisille uhkapelaajille, jotka näkevät hänet seuraavana saaliinaan. Mutta miehessä, joka sen kummemmin miettimättä laittaa noin paljon rahaa pokeriin, on myös jotain arveluttavaa.

Yhtä arveluttavaa on joidenkin pokeriammattilaisten egot ja ylimielisyys, jotka eivät suostuneet hyväksymään sitä, että niillä panoksilla pelaaminen voi olla suuri virhe. Tämä siitäkin huolimatta että Beal oli osoittanut kehittyneensä ollakseen uhka. Tästä ovat poikkeuksena Reese ja Greenstein.

Lisäksi, Bealin halu pelata ammattilaisia vastaan pelkästään suurella lompakollaan ja sisullaan sotii hänen haluaan vastaan oppia pokeria. Jopa huippuammattilaisille on raja siinä, millä panoksilla he voivat pelata. Jos Beal halusi tosiaan nähdä miten hyvä hän on pokerissa, miksi ei opetella kuuluisaa 4,000-8,000 sekapeliä, jota monet ammattilaiset pelaavat. Toisin sanoen, miksi ei voisi lähteä samalta lähtöviivalta.

Kirjasta "The Professor, the Banker and the Suicide King" voi oppia ainakin sen, ettei pokerissa voi tulla mestariksi pelkästään rahalla tai oppia sitä lyhyessä ajassa pelkällä päättäväisyydellä. Ja ammattilaiset ovat ehkä oppineet, että Beal kannattaa jättää rauhaan, sillä merestä löytyy muitakin kaloja.